Ikioma sontiainen
Oman nimikkolajin saaminen on imartelevaa. Se on vähän niin kuin kunniamerkki arvostetulta tutkijakollegalta. Usein kunnian saa lajin kerääjä. Minulle on viimeksi ”myönnetty” nimikkosontiainen.
Tutkin hyönteisiä Kibalen sademetsässä Ugandassa vuosina 1983–85. Kahden vuoden aikana sieltä keräämistäni kovakuoriaisista on kuvattu lukuisia tieteelle uusia lajeja. Niistä on nimetty tähän mennessä kaksi minun mukaani: laakasittiäinen Onthophagus nummelini (Moretto & Genier 2020)( http://zoobank.org/urn:lsid:zoobank.org:pub:3BDB3828-591F-4C59-970B-20FD2A00CD2F) ja pikkupirkko Scymnys nummelini (Fürsch 1990)( https://journal.fi/entomolfennica/article/view/83477). Helsingin Luonnontieteellisessä keskusmuseossa on vielä paljon Ugandasta keräämiäni hyönteisiä neulattuna odottamassa, että joku tutkisi niitä tarkemmin – ehkäpä siellä lymyää lisää nummelineja.
Saman näköiset sisaruslajit
Jotkut lajit ovat sisarlajeja, joita on kutakuinkin mahdotonta erottaa toisistaan paljain silmin. Suomen tutuin sisarlajipari on lumme- ja hillanälvikäs. Vasta perinnöllisyystieteen nykymenetelmät ovat paljastaneet, että nämä kaksi identtisen näköistä kovakuoriaista ovat kaksi eri lajia. (https://doi.org/10.1046/j.1570-7458.1998.00376.x)
Hyönteisten lajinmäärityksessä sukuelimet ovat tärkeässä roolissa. Koiraan ja naaraan sukuelimet toimivat yleensä avain-lukko-periaatteella. Yhdenlainen avain sopii vain yhdenlaiseen lukkoon. Täten lajien väliset risteymät ovat käytännön syistä hyvin harvinaisia.
Afrikkalainen laakasittiäinen Onthophagus denticulata pilkottiin useaksi lajiksi koiraiden sukuelinten tarkemman tutkimuksen perusteella. Niinpä lähes poikkeuksetta lajikuvauksiin kuuluvat tarkat piirrokset tai valokuvat hyönteislajin sukuelinten keskeisistä piirteistä ja usein niiden vertailukohtana on kuvat lähilajien vastaavista rakenteista.
Miten lantakuoriasia kerätään?
Keräsin Ugandassa sadoittain lantakuoriaisia. Tutkimukseen minua opasti hyvä ystäväni, jo edesmennyt akateemikko Ilkka Hanski. Hän oli tutkinut lantakuoriaisia eri puolilla maailmaa, muun muassa Borneossa, mutta ei Afrikassa.
Olin ensimmäisen Ugandanvuoteni jälkeen lomalla Suomessa. Lammin biologisen aseman saunassa pohdimme Ilkan kanssa, että tutkimustani sademetsän hakkuiden vaikutuksista hyönteisiin kannattaisi laajentaa myös lantakuoriaisiin. Niiden keräämiseen siihen asti käyttämäni keruumenetelmä, kasvillisuuden haaviminen, ei sopinut.
Ilkka ehdotti, että käyttäisin lantasyötillisiä kuoppapyydyksiä. Hän neuvoi, että tarvitaan samankokoisia näytepurkkeja maahan kaivettavaksi ja että suurikokoisen omnivorin uloste on paras houkutin. Sademetsässä tarkoitukseen sopivia ulosteita tuottavat muiden muassa pensassika, simpanssi ja ihminen. Jälkimmäisen ulostetta oli helpoimmin saatavissa.
Savimajastani Kibalen sademetsän laidasta kaupunkiin oli matkaa 15 kilometriä. Helpoiten samankokoiset 0,33 litran kuoppapyydysten purkit sai kaljatölkeistä, joiden kansi oli poistettu purkinavaajalla. Sopivien näytepurkkien hankkiminen oli mukava tehtävä, johon sain helposti myös avustajia.
Syöttimateriaalin tuottamisen sen sijaan hoidin yksin. Se tapahtui paikallisen mallin mukaisessa saviseinäisessä ulkohuussissa, jossa oli maahan kaivettu pari metriä syvä kuoppa. Kuopan päälle oli ladottu pienistä hirsistä lattia ja keskimmäisten hirsien väliin oli kolottu parikymmentä senttiä leveä ja puolisen metriä pitkä aukko. Hirsien päällä oli tasaiseksi kovettunut lateriittimaa. Huussinkaton aaltopelti esti sateen pääsyn sisälle ja lattian muuttumasta kuravelliksi. Toimitukset huussissa olivat helppoja ja asennoltaan oikeita – suoli oli pystysuorassa, eikä kippurassa kuten vesivessan pöntöllä.
Keräysaamuna en asettunutkaan huussin reiän päälle vaan laitoin sivuun leveän banaaninlehden. Siitä oli helppo kauhoa syöttiainetta pienellä itse veistetyllä kauhalla kangaspalan päälle. Kangaspalan sidoin narulla siistiksi pussiksi.
Aamutoimien jälkeen pussikokoelma naruineen muovikassiin, kaljatölkit mukaan ja metsään. Syöttipussit ripustin narusta keppiin, joka kurkotti kaljatölkin päälle. Mukana oli myös pullollinen saippuavettä, jota lurautin muutaman sentin purkin pohjalle. Saippua vähensi veden pintajännitystä ja purkkiin putoavat hyönteiset upposivat veteen. Purkit tyhjennettiin kolmen päivän välein. Sisällön kaadoin teesihtiin ja sihdistä poimin lantakuoriaiset purkkiin denaturoituun spriihin. Purkkiin pantiin paperilappu lyijykynällä kirjoitettuine keräystietoineen. Suomeen tullessa näytepurkit olivat käsimatkatavarassa, koska ruumaan menevien laukkujen kohtalosta ei koskaan voi olla varma. Lopulta näytepurkit päätyivät Helsinkiin Luonnontieteelliseen keskusmuseoon.
Mukaan metsään otettiin myös rinkallinen pyydysten sadesuojia. Rankkasateessa purkit olisivat muuten täyttyneet hetkessä vedellä. Sateensuojina oli aluksi ison pannulapun kokoisia ja näköisiä kuivista papyruskaislan ruo’oista yhteen sidottuja levyjä. Ne oli tehnyt yövartijamme Kiza. Hän oli taitava käsistään ja vielä 40 vuotta myöhemmin minulla on kotona kaksi Kizan tekemää papyrustarjotinta ja papyrussalkku, jossa säilytän postikortteja.
Maastossa selkeästi erottuvat papyruslevyt osoittautuivat kuitenkin huonoksi ratkaisuksi. Simpanssit kiinnostuivat niistä ja heittelivät levyt ja syötit sinne tänne ja kaivoivat purkkejakin maasta. Siirryinkin käyttämään sadesuojana leveälehtisiä sademetsän kasveja. Merkkasin pyydykset värikkäällä muovinauhalla. En kuitenkaan ihan kuoppapyydyksen kohdalle vaan vähän sivummalle, koska simpanssit olisivat äkänneet myös muovinauhan ja purkkien yhteyden. Tutkimustarkoituksiin oli metsään ripustettu muitakin muovinauhoja. Oman tutkimukseni kannalta ne hämäsit hyvin simpansseja, jotka jättivät pyydyspurkkini rauhaan.
Laakasittiäisiä on tuhansia lajeja
Lantakuoriaisiin kuuluva laakasittiäislaji Onthophagus denticulata on muodoltaan ja väriltään kuin suomalainen metsäsittiäinen, mutta vain alle sentin mittainen. Niitä kertyi purkkeihin sadoittain. Lajittelimme Ilkan kanssa Suomessa Luonnontieteellisen keskusmuseon neuloihin preparoimat ja löytöpaikka ja -aika tiedoilla merkityt lantakuoriaiset ulkonäön perusteella lajeihin ja laadimme tieteellisen julkaisun, jossa vertailimme lantakuoriaislajistoa erilaisilla metsänkäsittelyalueilla. Totesimme, että yhden puulajin istutusmetsässä on vähemmän lantakuoriaisia kuin luonnontilaisessa metsässä. (https://www.jstor.org/stable/2559439)
Lopullisessa lajinmäärityksessä auttoi ranskalainen professori Yves Cambefort, afrikkalaisten lantakuoriaisten erikoistuntija Pariisin luonnontieteellisestä museosta. Yves oli varma, että Onthophagus denticulatan näköisissä kovakuoriaisissa oli useampia vielä tuntemattomia lajeja ja niille julkaisussamme annettiin vain numero.
Myöhemmin 35 vuoden kuluttua sittiäisten keräämisestä ranskalainen Philippe Moretto ja kanadalainen François Génier julkaisivat tieteellisen artikkelin, jossa he osoittivat, että Onthophagus denticulatus on kuuden sisaruslajin ryhmälaji. Kaksi niistä, akaminae ja nummelini, löytyivät minun näytteistäni. Moretto ja Génier kuvasivat artikkelissaan viisi tieteelle uutta Onthophagus-kovakuoriaista: jonathani ja ugoi on nimetty Moretton poikien mukaan, akamineae on saanut nimensä tri. Mayumi Akaminesta, joka on kerännyt tätä lajia myös Keniasta, drumont-inimi juontuuAlain Drumontista, tutkimuksessa avustaneesta belgialaisen tiedeinstituutin konservaattorista. Sitten on vielä nimikkoni nummelini. Laji on pieni lisä Onthophagus-suvun noin 2300 lajin joukkoon.
Punainen lappu museoyksilössä
Onko henkilönimi sopiva lajille?
Mikäli toiveissasi on saada oma nimikkoeläin, kannattaa hakeutua hyönteistaksonomien seuraan. Tuntemattomia ja vielä tieteelle kuvaamattomia hyönteisiä on tuhansittain. Erityisesti kannattaa etsiytyä kovakuoriaiseksperttien lähipiiriin ja autella heitä. Totesihan jo Charles Darwin, että jos Luoja on olemassa, hän on ollut erityisen rakastunut kovakuoriaisiin. Kovakuoriaisia arvellaan olevan noin 40 prosenttia kaikista hyönteislajeista.
Kirjoittamattoman säännön mukaan pidetään huonona käytöksenä, jos joku nimeää lajin omalle nimelleen. On myös poikkeuksia. Esimerkiksi ”suomalaisen kovakuoriaistieteen isä”, Turun Akatemian eläin- ja kasvitieteen professori Karl Reinhold Sahlberg (1779–1860) nimesi kärsäkkäisiin kuuluvan pikkukirjonirpun Microon sahlbergiksi.
Viime vuosina on alettu kritisoida henkilöiden nimien käyttöä uusien lajien nimeämisessä. Eponyymi tarkoittaa joko kuvitteellisen hahmon tai todellisen henkilön nimeä, jonka mukaan jokin laji on nimetty. On ehdotettu, että eponyymejä ei tulisi käyttää lainkaan. (https://doi.org/10.1038/s41559-023-02022-y) On tähdennetty, että tieteellisen nomenklatuurikomission (https://www.iczn.org/the-code/the-code-online/), joka ylläpitää hyviä käytänteitä eläinten tieteellisessä nimeämisessä, pitäisi noudattaa eettistä säännöstöään. Sellaiset nimet tulisi muuttaa, joiden eponyyminä on esimerkiksi tyranni, diktaattori, kolonialisti tai orjakauppias, Hitlerin mukaan nimetyistä kahdesta hyönteisestä toisen nimi on jo muutettu. (https://doi.org/10.1093/zoolinnean/zlad061)
Matti Nummelin
Helsingin yliopiston eläintieteen dosentti
Kuvat O. nummelinista: LUOMUS (Conrad Gillett)
++